keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Päiväni kuvina

Ratsumäen blogin innoittamana teen minäkin nyt tällaisen kuvitetun postauksen meidän päivästä.


Päivä alkaa klo 5.20 kun mies lähtee töihin ja vauva herää.


Syötän vauvan, leikitään ja puetaan. Herätän pojat, etsin vaatteet, laitan heille aamupalaa, teen eväät valmiiksi. Käyn koirien kanssa ulkona ja pojat viihdyttävät vauvaa. Lähetän pojat anopin puolelle katsomaan telkkua ja puen meille ulkovaatteet, vauva nukahtaa vaunuihin (anoppi vie pojat päiväkotiin ja kouluun).

7.30-9.45 Aamutalli. Putsaan karsinat, vaihdan tarhoja, kannan vettä pariin vedettömään karsinaan. Anoppi on ruokkinut ja mies on lähtiessään laittanut ensimmäisen tarhausvuorollisen ulos. Anoppi kuivittaa ja lakaisee kun olen valmis.






10.00 Lähdemme vauvan kanssa lääkäriin, ohjelmassa on perustarkastus ja rokotukset joista rotarokote piti ostaa itse koska ei vielä kuulu täällä rokotusohjelmaan.


Koska olemme menossa ihan ihmisten ilmoille, laitan melko puhtaat vaatteet ja harjaan hiuksetkin!



Olkia ja heinää löytyy silti aina jostain, vauvan turvakaukalosta, omista kengistä, taskuista, hihoista... En tiedä ihmettelevätkö normaalit ihmiset sitä koskaan. Mutta tänään vilkaisen sen verran peiliin ennen lähtöä, että tukassa ei roiku kovin paljon heinää, mennään kuitenkin ihan Kaupunkiin.

Vauvalle on aika sama mitä tehdään.





Kotona olemme klo 12.00. Nyt olisi vihdoin oman aamupalan aika (syömme aamupalaa yhdessä 10-11 aikoihin normaalisti) mutta joku ahmatti on syönyt sämpyläni joten jätän aamupalan väliin. Kahvia sentään on vielä.

Postikin on tullut...



12.15-12.55  Juoksutan Consensin, vien sen takaisin ulos ja haen koirat pissalle.





Antero pääsee ulos vasta nyt koska keskiviikkoisin on enemmän tarhattavia enkä ehtinyt vaihtaa kaikkia ajoissa lääkärireissun takia. Sitä ei onneksi näytä haittaavan. Ja jalkojen nostaminen sujuu tänään jo melkein kuin aikuiselta!






Ruokin marsut.



Klo 13.00 haen pojat koulusta ja päiväkodista.







Klo 13.20-14.30 syön aamupala/lounaaksi leipää ja banaania ja autan kotitehtävissä.



14.30 Anoppi vie esikoisen puheterapiaan ja mies tulee kotiin, koska hänellä on puolikas päivä (normaalisti hänellä on sunnuntait vapaata ja kaksi puolikasta päivää viikossa, paitsi huutokauppojen ynnä muiden tilaisuuksien aikaan ei sitten välttämättä ollenkaan). Syötän vauvan.

15.00-17.00 Käymme miehen ja keskimmäisen pojan sekä vauvan kanssa kaupungilla (Celle). Vauvasta tarvitaan passikuva, keskimmäinen tarvitsee lahjan kavereiden synttäreille ja pitää palauttaa lainassa ollut filmi.









Kotimatkalla haetaan mäkkäristä pehmikset, kotona syötän vauvan ja ehdin vihdoin vilkaisemaan uutispalvelusta mitä maailmalla on tapahtunut.



klo 17.20 Vauva menee nukkumaan



Ja menen antamaan heinät ja hakemaan hevosia sisälle.






Anoppi antaa myöhemmin iltaruuat mutta jaan jo porkkanat, kun annan ne itse saan valittua mehevimmät Consensille



Sekä tietenkin Anterolle



Pikkuvarsalle muutama hampaattomaan suuhun sopiva...



Nyt alkaa se Oma Aika. Keskiviikkoisin käyn raskaudenjälkeisessä palautumisjumpassa joka alkaa klo 18.00



Kymmenen tuoreen äidin seuraa ei kestä loputtomiin, pakenen jumpasta hiukan ennen sen loppua klo 19.40...

Ja käyn kaupassa.


Kotona olen klo 20.15. Keskimmäinen on nukkumassa, vauva on nukkunut koko ajan ja mies on siivonnut. Puran ostokset, vien esikoisen sänkyyn, ruokin koirat ja kissan ja vauvan, syön jäätelöä ja leipää ja alan kirjoittaa tätä postausta. Nyt kello on  22.25 ja loppuillan suunnitelmana on saada vauva nukkumaan ja mennä itse perässä.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Pyöreitä vuosia

Tajusin äskettäin, että tänä vuonna meillä tulee miehen kanssa 10 vuotta yhteistä elämää täyteen. Kylläpä aika onkin kulunut vauhdilla. Jos joku olisi sanonut minulle reilu kymmenen vuotta sitten että olen nyt naimisissa, kolmen lapsen äiti ja suomenhevosen omistaja, olisin varmaan pitänyt sitä melkoisen erikoisena vitsinä. Kaikki edellämainitut ovat asioita, joita olin ehdottomasti päättänyt olla ikinä tekemättä.


Tapasimme luonnollisesti tallilla. Tarkemmin sanottuna talilla, joka oli työpaikkana minulle kaikkein mieluisin: Stall Equo. Tuon miehenketaleen takia en ehtinyt olla siellä kuin kolme vuotta, mutta niiltä vuosilta ei ole ainoatakaan ikävää muistoa. Saattaa toki olla että aika kultaa jne. mutta ei nyt ajatella niin. Tosin täytyy sanoa, että olen kyllä viihtynyt kaikilla työpaikoillani enkä yhdestäkään ole lähtenyt siksi, että paikassa tai työssä olisi ollut jotain vikaa. Mutta tämä kyseinen paikka oli Täydellinen. Ja tuntuu hurjalta, että niistä ajoista alkaa tosiaan olla jo 10 vuotta...

Tällä tallilla on ensinnäkin hyvät puitteet: isot valoisat karsinat, leveät käytävät, lyhyet välimatkat, kävelytyskone, tarpeeksi laitumia. Työntekijöitä oli pääasiassa tarpeeksi, missään vaiheessa ei tarvinnut raataa 24/7. Hevoset olivat asiallisesti käyttäytyviä ja laadukkaita. Tosin viihtyvyyden kannalta tärkeintä oli varmasti se, että meillä oli aivan mahtava "ydintiimi" koko sen ajan. Harmittaa että yhteydenpito on jäänyt, lähes kaikkien muidenkin ollessa nykyään jossain muualla. Toimenkuvani oli hoitaa ja ratsastaa tallin ykkösratsuttajan hevosia, hänellä oli myös varsinainen hoitaja joka laittoi hevoset valmiiksi ratsastukseen ja kulki mukana kisoissa. Tämän ratsuttajan kanssa tulimme erinomaisesti toimeen, varmaan siksikin että vaikka hän periaatteessa oli arjessa pomo, oli hän kuitenkin yhtä lailla töissä kuin me kaikki muutkin, eikä käskyttänyt turhaan. Varsinaisen tallinomistajan kanssa tulin myös hyvin toimeen, mutta joillakuilla oli hieman ongelmia. Hevosten lisäksi hoidin tarvittaessa myös ratsuttajan lasta ja koiraa. :D Kävin jonkin verran myös kisareissuilla vaikka se ei oikein ole minun maailmani, tämä pesti lankesi silloin kun ratsastajalla oli jonkinlainen välikohtaus hoitajansa kanssa. Tätä ennen olin ollut Sveitsissä pelkästään kisahoitajana jolloin käytännössä asuin puoli vuotta hevosautossa ja sain siitä tarpeekseni. Nostan kyllä hattua niille joillekin hoitajille, jotka tekivät hommaa silloin kanssani samaan aikaan ja kiertävät YHÄ niitä samoja kilpailuja... Onhan se oma (pieni) maailmansa ja on hassua tavata samat ihmiset joka viikonloppu eri puolilla Eurooppaa, itseä ärsytti lähinnä se jatkuva pakkaaminen ja purkaminen sekä turhanpäiväinen hinkuttaminen, onhan se nyt käytännöss ihan yhdentekevää onko satulan saumassa pölyä vai ei, tai onko hevosen jokainen karva klipattu samanpituiseksi.

Equolla sain siis pääasiassa olla kotona ja ratsastin paljon, paljon paljon. Täytyy silti sanoa että tuo aika ei tuonut mitään suunnatonta ratsastuksellista ahaa-elämystä, koska kukaan ei juuri puuttunut siihen mitä tein ja suurin osa hevosista oli jo erittäin osaavia, vaikka joukossa oli nuoriakin niin nekin hallitsivat perusasiat jo erittäin hyvin. Ratsastin tuona aikana paljon mm. Peu a Peulla, joka vuosia myöhemmin voitti Helsinki international horse showssa maailmancupin osakilpailun, sattumalta olin myös itse sinä vuonna Suomessa ja Hihsissä ja olihan se toki mahtava kokemus. Harmi että Peu a Peu (jolla ratsasti viime vuonna Equon aikaisen parhaan ystäväni mies, ai miten niin pienet piirit...) jäi terveysongelmien vuoksi ennenaikaisesti eläkkeelle, tosin mikäli sillä on edes suunnilleen asialliset eläkeläisen olot niin tuskinpa tuo sitä itseään niin surettaa.

Mutta ne olivat lämmöllä muistamani kolme vuotta. Nykyinen mieheni tuli talliin ratsuttajaksi (eikä se ollut mitään rakkautta ensi silmäyksellä, itse asiassa kun hän oli ensimmäistä kertaa tutustumassa talliin esitti ykkösratsuttajamme hänelle paikkoja ja kun he tulivat katsomaan pihaa, minun ollessani ratsastamassa pellolla, putosin hevosen selästä ja mursin häntäluuni. Mieheni piti lähteä pyydystämään vierasta hevosta vieraassa paikassa koska hänen esittelijänsä lähti viemään tallityttöä sairaalaan. :D ) ja pyöritti ensin erästä toista tyttöä joten en ollut mitenkään äärettömän kiinnostunut, mutta siitä se sitten kuitenkin jotenkin lähti. Mieheni ei sitten kuitenkaan viihtynyt paikassa ihan yhtä hyvin kuin minä vaan lähti koeaikansa jälkeen mualle töihin ja minä menin sitten lopulta noin vuoden kuluttua perässä.

No se muisteloista. Aika paljon on elämä muuttunut niistä ajoista vaikka tuntuu että me ei juuri ollakaan muututtu, mitä nyt pari ryppyä on tainnut tulla...

Palatakseni nykypäivään, uusia hevoskuvia ei ole nyt tullut otettua, olen keskittynyt lähinnä hankkiutumaan eroon ylimääräisestä rahasta...


Jostain syystä kun olen täysin rakastunut spooksin vaatteisiin, vaikka yleensä en merkeistä edes ymmärrä mitään vaan ostan vain sen mikä näyttää kivalta ja on suht järkihintainen. Tai no ratsastusvarusteissa suosin kyllä hyväksi havaitsemiani merkkejä, mutta näillä vaatteilla nyt ei ole varsinaista käyttöaspektia, en juuri raaski niitä tallissa pitää.

Nyt sorruin tilaamaan aivan ihanan talvitakin sekä pipon, ja vielä uuden fleecetakin, joka on tosin samanlainen (eri värinen kuitenkin) kuin minulla jo on. Ja tämähän on ollut jo pari vuotta rakkain vaatekappaleeni:


Tämän taas tilasin kokeiltavaksi, mutta se oli noin puoli metriä liian lyhyt. En tiedä onko kuvan malli 150-senttinen vai onko ylävartaloni mittasuhteiltaan jotenkin poikkeava, mutta se EI näyttänyt tällaiselta:


No onnistuin silti käyttämään ihan riittävän summan. Mutta JOS se kevät joskus tulee, on ehkä pakko vilkaista vielä paria T-paitaa...

tiistai 12. helmikuuta 2013

Pojat maailmalla

Joku ehkä muistaa (tai löytyy ne jutut tuolta arkistostakin) että meille tuli toissasyksynä laitumellinen villihevosia koulutettavaksi. Nykyään enemmistö näistä on jo ihan konkariratsuja. Tänään kaksi niistä (minun suosikkini ja inhokkini) olivat Verdenissä valintakomitean arvioitavana, ja toinen otettiin eliittihuutokauppaan ja toinen toukokuun "tavalliseen" huutokauppaan. Sitten ne lähtevätkin lopullisesti suureen maailmaan, vähän jo jännittää minne eliittihevonen mahtaa päätyä ja millä summalla, me kun olemme alusta asti olleet sitä mieltä että se on aivan omaa luokkaansa oleva eläin mutta on toki vaikea sanoa kuinka ojektiivinen se näkemys on... No se selviää huhtikuussa.

Klippasin Consensin viime viikolla ja nyt se näyttää ihan kilpahevoselta. No ulkonäkö pettää, kilpailuissahan se ei ole ollut ikuisuuteen... Mies kyllä lupasi tulevalla kaudella ottaa sen joskus mukaankin, tosin voisi ehkä olla aiheellista treenata sitä ennen edes kerran...? Minä olen kyllä nyt ratsastellut taas suht useinkin, mutta ehkäpä sille voisi joskus estettäkin näyttää.

Consens ei tosin näytä suuremmin esteitä kaipaavan:









Suuremmassa hevosmaailmassa kuohuttaa Jenni Dahlman-Räikkösen rakkauselämän lisäksi ainakin yhteispohjoismaiset hevoskauppiaat, Andreas Helgstrandin väitetään ottaneen myyntiprovisiota Uno Donna Unique-tamman myynnin yhteydessä vaivaiset 900 000 euroa, muistamatta mainita siitä hevosen silloiselle toiselle omistajalle. Kukapa niitä pikkurahoja laskee. :D Aika rohkea temppu, kun kuitenkin nimellään varmasti aika pitkälle hankkii elantonsa.

Suomipoika Antero on kotiutunut mukavasti.


Onhan se hieman kovapäinen (mieheni sanoi sitä kerran talutettuuaan "huomaa kyllä että on suomalainen". En tajua mitä se tarkoitti...?) mutta niin ihanan itsevarma ja rohkea. Sen maailmaa ei ihan pikkujutuilla hetkauteta, ja jos jokin hetkauttaakin niin sitten sitä pysähdytään katsomaan ja matka jatkuu taas.

Kyllä se kaverin mieliksi voi välillä toooosi villinä juoksennellakin














sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Uusia tuulia

Nyt on kuulkaas kerrankin jotain kerrottavaa, siis täällä meidän arjessa on jopa tapahtunut jotain! Mistäs sitä aloittaisi, varmaan siitä ykkösjutusta.

Nimittäin pikkuruuna lähti tänään uutta kotia kohti, perillä se tosin on vasta tiistaina. Se meni Suomeen, ja vaihdossa minulle tuli sitäkin pienempi ja ennen kaikkea pörröisempi Antero!

Aito, oikea ja alkuperäinen suomenhevonen! Olen täysin rakastunut siihen jo nyt. Antero on siis vasta pikkuinen hevosenpoikanen ja saa ensin kasvaa täällä rauhassa, missä tarkalleen on vielä vähän pohdinnan alla. Oripihattoon ei oikeastaan voi laittaa uusia kesken kaiken, toinen mahdollisuus olisi ruunata se tässä piakkoin jolloin voisi mennä nuorten tammojen kanssa laitumelle. Tai sitten se voi toki olla tässä tallissa ja tarhata jonkun ruunan kanssa, mutta se on aika tylsä vaihtoehto. Pitää nyt miettiä. Mieluiten laittaisin sen tammojen kanssa mutta näin aikainen ruunaaminen vähän pelottaa, ei ole oikein kokemusta kuinka se vaikttaa kun olen tottunut siihen että ruunataan 2-4 -vuotiaana.

Antero on siis ihan minun omani ja sen on tarkoitus jäädä tänne loppuiäkseen ellei nyt mitään suurempia elämänmullistuksia tapahdu. Suunnitelmissa on ratsastaa ihan vain mielenvirkistykseksi mutta kuitenkin kunnolla ja vaikka joskus osallistua kisoihinkin, ja hienoisena haaveena pyytää eräs lapsuudenystävä kylään ja opettamaan se ajolle.

Pikkuruuna lähti Anteron entiseen kotiin, sen on tarkoitus opetella siellä ratsuksi pienikokoisen ihmisen alla ja sitten luultavasti jossain vaiheessa löytää ihan oma, mahdollisimman pysyvä koti. Vaikka jonkun junnun luota, se kun luonteensa puolesta varmasti sopii vähän nuoremman ja kokemattomammankin ratsuksi, kun nyt ensin itse oppii perusasiat.

Toinen isompi muutos viime päivinä oli se, että pikkuruunan bestis Amon lopetettiin.

Pojat laitumella kesähelteellä

Amonin hampaiden todettiin olevan niin huonossa kunnossa, että suurin osa niistä olisi pitänyt poistaa. Iso ja kivulias leikkaus ei sitten lopulta tuntunut omistajastakaan mielekkäältä vaikka päätös taisi ottaa aika koville, heillä oli kuitenkin yhteistä taivalta takanaan 17 vuotta. :( Amon siirtyi sitten ikuisesti vihreille laitumille viime torstaina. Ja täytyy sanoa, että kun jouduin avustamaan tilanteessa päätin kyllä samantien että jos joskus joudun hevoseni elämän loppumisesta päättämään, niin se ei tapahdu nukuttamalla :( Olen toki ollut mukana useammassa lopetustilanteessa, mutta ne jotka eläinlääkäri on lopettanut ovat olleet erittäin sairaita ja tuskaisia ja homma on hoitunut noopeasti, Amon taas ei ollut sillä tavalla akuutisti sairas eikä loppu ollut kovin kaunis. Omistaja itse ei onneksi ollut paikalla.

Pikkuruunakin ehti pari päivää huudella kaveria :( No Suomessa se saa uusia kavereita.

Viimeisen postauksen jälkeen ehdin ratsastaakin pari kertaa, kerran valmentajan silmän alla ja vaikka pystyinkin silloin menemään vain kevyttä ravia ja käyntiä selän takia, oli opeista kyllä hurjasti apua. Toisella kerralla ratsastin yksin ja pystyin laukkaamaankin ja Consens meni hämmästyttävän hyvin ottaen huomioon, että silläkin on ollut aika tavalla taukoa. Sen jälkeen sairastuinkin niin maailman kamalimpaan flunssaan että ratsastus on taas ollut tauolla, ensi viikolla ehkä henki kulkee sen verran että voisi taas kokeilla.

Tilaamani "väärä" kengittäjäkin kävi laittamassa Consensin, pikkuruunan ja lasten Pina-ponin, ja pakko sanoa että lopputulos on kyllä ihan erinäköinen kuin meidän kengittäjällä, positiivisessa mielessä. Eikä hintakaan ollut paha.

Viime viikolla oli pari varsin talvista pakkaspäivää, hepat tykkäsivät.

Consens ja sen veli





Huomenna päästään vihdoin takaisin jonkinlaiseen normaaliin arkeen, viimeiset pari viikkoa ollaan oltu kaikki vuorotellen ja yhtä aikaa kipeänä ja ravattu lääkärissä vuorotellen ja yhtä aikaa... Josko nyt riittäisi sitä lajia hetkeksi.